tiistai 12. helmikuuta 2013

Kaikkeen näännyn ja mutkalle väännyn

Kirje on annettu. Se kävi yllättävän helposti. Oberon hymyili, otti kirjeen ja sanoi kiitos. Olin vähän hämmästynyt, ettei se näyttänyt ahdistuneelta tai alkanut vastustella ettei hän voi mitään lappusia ottaa, mutta ehkä tilanne esti kohtauksen saamisen. Olisi herättänyt liikaa huomiota, jos olisi syntynyt joku häsmäkkä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, etten kestä sitä kylmää tylytystä, mikä sieltä on varmaan tulossa, joten pakoilen niin kauan, kunnes on kuorta sen verran että voin kuunnella sen mitä Oberon sitten saa kakaistuakaan. Mantahan kommentoi jo, että eihän sen nyt voi enempää odottaa puhuvankaan kuin "kiitos", joten ehkä Oberon tosiaan vain ynähtää "yhmmm" tai korkeintaan murahtaa vaivautuneena ettei osaa sanoa mitään. Mieluummin sitten noin kuin jotain aivan kauheaa ryöppyä, mitä olen joskus aiemmin saanut niskaani yhdeltä mieheltä, ja näköjään siitä on jäänyt joku trauma, koska odotan kaikkien aina reagoivan samalla tavalla, vaikka silloin tunne ei edes ollut molemminpuolinen, ja vaikka Oberon on paljon vähäsanaisempi muutenkin... Olisi maailman häpeällisintä vaikkapa pyörtyä häpeästä tai alkaa itkeä samalla sekunnilla, kun Oberon sanoo että nyt ahdistaa, olet hullu, älä enää IKINÄ tee mitään tämmöistä, tai että jos et nyt jumalauta lopeta niin hän soittaa poliisille. Mutta toivottavasti sillä ihmisellä ei tosiaan ole riittävästi tunne-elämää, että se edes osaisi olla vihainen.

Voi luoja, en kyllä ikinä enää halua kokea mitään tällaista! Elämä on aina niin helppoa ilman Kohteita. On vain väsymystä, ehkä rahavaikeuksia, ehkä ylipaino-ongelmia, ehkä keuhkoputkentulehduksia, jotain ohimenevää perusselviytymisdraamaa, mikä ei aiheuta niin paljon tuskaa ja ahdistusta, ettei siitä selviytyisi jollain napilla tai nälän kärsimisellä. Manta suosittelee, että seuraava kohteeni olisi joku jolla on tunne-elämä ja joka olisi vähän enemmän elossa ja jolta voisin saada jotain takaisinkin, eikä hän (kuten ei moni muukaan) osaa kuvitella minua suomalaisen miehen kanssa, mutta minä taas en osaa tällä hetkellä kuvitella yhtään mitään. Haluan vain oman elämäni takaisin.

Oman elämän takaisin saamisessa voisi auttaa, jos olisi esimerkiksi enemmän vapaa-aikaa. Maud ei ole ollut Hamletin luona kohta kai miltei kolmeen kuukauteen, viimeisen kuukauden sisällä on monta kerhokertaakin jäänyt välistä, kun ensin oli hautajaismatka, sen perään meillä molemmilla noro (ei kiitos sellaistakaan enää minulle!), sitten flunssaa... ja nyt alkaa Ofelian voimat loppua. Jos kotiäitiys ei ole työtä niin sitten ei ole mikään muukaan. Saan nukkua kunnolla suurin piirtein vain joka toinen yö, päikkärit loppuivat jo marraskuussa, Maud nukahtaa ehkä puoli kahdeksalta ja herää seitsemältä, ja lopun aikaa se kulkee kymmenen sentin päässä kintereillä tai haluaa olla sylissä ja huutaa minuutin välein ÄITIII! KATO! KATO! ÄITI! joten alan olla pinkeä ja loppuunkulutettu tiskirätti. On pakko ulkoilla kahdesti päivässä (ellei siis ole kerhoa tai kaupassakäyntiä), jotta saisi ajan kulumaan ja jotta Maud olisi vähän irti minusta, mutta silti päivässä on liikaa tunteja, joita en kaikkia todellakaan tässä väsymyksessä jaksa käyttää legorakenteluun, pikkuautoilla leikkimiseen tai muovailumahan muussaamiseen - tai ylipäätään jatkuvaan reagoimiseen. Ja jonkun pitää myös siivota, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä yms.

Nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen kyllästynyt kotiäitinä olemiseen. En selkeästi enää riitä Maudille, eikä omat voimat riitä, kun taukoja ei ole. Mitään työntekoa en suinkaan suunnittele, mutta jos saan Maudin joskus osa-aikaiseen hoitoon, ajattelin käyttää sen vapaa-ajan taiteelliseen suorittamiseen ja oman elämän takaisin hakemiseen sieltä jostain pinnasängyn raosta mihin se aikoinaan putosikaan, tai syöttötuolin alta tai vaipparoskiksesta... Psykologi hymisee, että minun pitäisi järjestää itselleni enemmän omaa aikaa ja lepoa, mutta ei sitä sen kummemmin järjestetä, jos ei ole mihin lapsen laittaa. Ensi viikolla on taas kerhostakin taukoa kun on hiihtoloma. Tänä viikonloppuna Hamlet EHKÄ ehtii ottaa Maudin, joten sitten EHKÄ ehtii vähän ihmetellä, mihin nämä tunnit NYT saa kulumaan, kun lapsi on poissa.

Suuri guru de Mello kivahtaa, että ihmiset on aivopesty uskomaan kaikkea soopaa siitä, miten tarvitsemme työtä, menestystä, rahaa, toista ihmistä jne. jne. ollaksemme onnellisia, ja että mikään elämän tapahtuma ei oikeuta kielteisiä tunteita. "Yhteiskunnan suurin huoli on pitää yhteiskunta sairaana. Kaikki ovat sairaita. Kaikki ovat mielipuolia, hulluja." Me emme siis tarvitse mitään ollaksemme autuaan onnellisia, eikä kenenkään tarvitse välittää siitä, mitä muut ajattelevat, eikä herännyt ihminen loukkaannu mistään eikä pelkää mitään. Ilman haluja ihminen on energisempi ja enemmän elossa ja rentoutunut. Minulla tällainen ajattelutapa ja yritys olla "henkinen" ja "kehittyä henkisesti" on ainakin johtanut suureen passiivisuuteen, välinpitämättömyyteen ja tunteeseen, että miksi edes yrittää mitään, jos millään ei ole mitään väliä. Tuo ei sovi minulle, enkä osaa pitää moista sättijää kovin suurena guruna...

"Olemme niin uppoutuneet sellaiseen, mitä kulttuurimme rakkausrunoineen ja lemmenlauluineen nimittää rakkaudeksi. Ei se ole rakkautta ollenkaan. Se on halua, hallitsemista ja omistamista. Se on manipulointia, pelkoa ja ahdistusta - ei rakkautta. Meille on kerrottu, että onni on pehmeä iho tai lomapaikka. Ei se ole mitään sellaista, mutta meillä on salaisia keinoja tehdä onnemme riippuvaiseksi muista, sekä itsessämme että ulkopuolellamme olevista asioista." Minä julistan nyt, että olen mieluummin unessa kuin herään! Jos minut tekisi onnelliseksi niinkin alhainen ja kehittymätön seikka kuin esimerkiksi viikon loma Kanarian saarilla Oberonin kanssa, niin ottaisin mieluummin sen kuin pelkän sisäisen onnen yksin kotona sohvalla täällä lumen keskellä, haha! Ja jos suurinta rakkautta tosiaan on se että antaa toiselle vapauden, niin Titania voisi hyvin päästää Oberonin mukaani sinne Kanarialle eikä haluta omistaa häntä ja pelosta manipuloida häntä kärvistelemään kalsassa liitossa, hurahuhhahhei...

Olen lopen kyllästynyt jaaritukseen siitä, miten onni ei tule ulkoisista asioista vaan sisältä, ettei ihminen tarvitse mitään ollakseen autuas, että kaikki on illuusiota, hypnoosia ja harhaa. Minua ei kiinnosta enää etsiä tuollaista kehitystä, silloin koen olevani elämän ulkopuolella. Muut saavat istua tikun nokassa meditoimassa jos haluavat, minä haluan elää. Kylläpä ärsyttää Mellon Anthony! Argh.

(En muuten vieläkään tiedä, miten tänne saa "liity lukijaksi" -setin enkä osaa keksiä uusia tunnisteita/kategorioitakaan, harmi! Laterna magicassa oli niin hyvät keksinnöt, vaikka itse sanonkin... taas pitää alkaa alusta, huoh.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti