torstai 21. helmikuuta 2013

Rajatilakokemuksia

Kylläpä ahdistaa. Tuntuu siltä, että henki ei kulje, ruumiinjäsenet irtoavat, pyörryn, hajoan palasiksi ja kuolen. Sitä ennen tietysti sekoan. Kompuroin, kolhin itseäni, koska ahdistuksessa on vaikea liikkua, ja kaikki tuntuu vain yhdeltä painajaiselta. Tällaista ei ole ollut pitkään aikaan, ja tässä on kyse taas kerran vain epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, luulen ma. Sisäinen tyhjyyden tunne on musta ja ammottava, mikään ei tunnu miltään, tunnesäätely ei toimi, stressinsietokykyä ei ole, ja se tyhjyys oikeasti syö aivan kaiken. Olen kävelevä musta aukko, jolla oikeasti kaikki on hyvin. Kiitän joka päivä siitä, että minulla on ihana koti, ihana lapsi, elämäni parhain rahatilanne, paljon ystäviä, Hamletin tuki ja apu kaikesta huolimatta, Oberonilta sain enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa ja kuvitella... minulla on itse asiassa kaikki, paljon sellaista mitä en koskaan uskonut saavani (olin vuosia sitten varma että olen ikuisesti yksinäinen ja köyhä, joten Vetovoiman laki EI toimi - silloinhan minun pitäisi edelleenkin olla yksinäinen ja köyhä!), mutta päänuppi ei ole kunnossa, eikä todennäköisesti ikinä tule olemaan. Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus josta parannutaan vaan osa (pirstoutunutta) persoonaa, ja sen kanssa pitää vain elää.

Seurasta huolimatta tunnen oloni järjettömän yksinäiseksi (no, ei ihmisten seura yksinäisyyttä poistakaan, se vain viihdyttää, yksinäisyys poistuu vasta kun ihminen on yhteydessä itseensä, ja näissä rajatilaoloissa se yhteys on todella poikki), millään ei tunnu olevan tarkoitusta eikä merkitystä, eikä mikään tekeminen poista tätä oloa. En todellakaan ole koskaan saanut mistään työstä tai harrastuksesta tai tekemisestä mitään sellaista irti, mitä suurin osa ihmisistä saa. Tekeminen on minulle vain väliaikaista tyhjyyden täyttöä. Tekeminen on aina merkityksetöntä minulle. Siksi kai minulla ei ole koskaan ollut ammatillista kunnianhimoa enkä ole ikinä pystynyt kuvittelemaan itseäni missään työssä tai ammatissa. Tyhjyys ja ahdistus tuhoavat aina jossain vaiheessa kaiken, siksi en viitsi enää edes yrittää. Olen mielelläni ajopuu.

Luultavasti tämän rajatilakohtauksen syynä on tällä hetkellä se, että täytin Oberonilla tyhjyyttäni, ja nyt kun se juttu on ohitse, huomaankin että tyhjää on, edelleen, minä en ole muuttunut sen kummemmaksi enkä terveemmäksi, ja pers.härö pamahtaa päälle täysillä. Nyt täytän tyhjyyttä holtittomalla syömisellä. Ja taikauskolla. Jostain luin, että epävakailla on taipumusta taikauskoisuuteen, ja voi veljet, miten pahimmissa ahdingoissa aina alankaan etsiä toivoa ns. henkimaailman jutuista! Mitään todisteita en koskaan jumalista, enkeleistä, henkimaailmasta tai muusta saa, "rukousvastauksista" puhumattakaan, mutta ehkä jokin kuviteltu usko pitää minut edes jollain tapaa järjissäni? Ei ole mukavaa olla rajatilapersoona! Psykologi sanoi kerran, että ei suosittele psyk. polilla puhumaan mitään henkimaailman juttuja, koska se katsotaan usein potilaan sairaushistoriaa vasten (eikä siellä kukaan työntekijä mihinkään uskokaan, joten ei ihmekään) ja lopputuloksena on yleensä sairaalahoito tai lääkityksen lisääminen, ja jälkimmäisenä keinona minulla toimii ainoastaan Opamox, ne rauhoittavat ja saavat toimintakyvyn takaisin, toisin kuin esim. Ketipinor, joka vetää sellaiseen jumiin että siinä ei yksin lasta hoideta eikä tehdä paljon muutakaan...

Haluaisin olla yhtä henkisesti kehittynyt kuin esim. Manta ja hovineito N, jotka todella ovat sisäistäneet sen, että ihminen ei tarvitse toista ihmistä tai tekemistä ollakseen onnellinen, onni ja mielenrauha eivät tule itsen ulkopuolelta, ei työstä, ihmissuhteista tms. Mutta tämä tyhjyys ajaa minut etsimään sisältöä elämään vaikka harrastuksista, joihin nyt en edes pääse. Tämähän on jo tragikomediaa! Tai sitten kuvittelen, että jos olisin toimivassa parisuhteessa, olisin tyytyväisempi. En kuitenkaan olisi, koska persoonani on vinoutunut ja kokisin silti edelleen näitä rajatiloja ja tyhjyyksiä. Voi niisk. Eikä tähän tosiaan auta mikään hörhökirjakaan tyyliin "Enkeleitä hiuksissani" by Lorna Byrne. Lähinnä mietin, mikä psyykediagnoosi sillä naisella on...

Elise vastasi 11 kysymykseeni ja olen tapani mukaan kateellinen, hihi! Tuollainen varmuus ns. henkisistä asioista, kokemukset ym. olisivat enemmän kuin tarpeen täälläkin. Mutta, skeptinen minä ja järki lyövät aina jossain vaiheessa vastaan. Ehkä jonain päivänä jaksan kirjoittaa tänne omat "yliluonnolliset kokemukseni", jotta tulisi pohdittua niitä, paljonko niissä on perää ja paljonko vaikkapa muistivirheitä, mielen tepposia tai muuta, esim. mielenterveyden häiriööni pohjautuvaa...

Vetovoiman lain voin ainakin heti kättelyssä teilata. Jos ihminen saa sen mitä ajattelee ja mihin uskoo, minulla ei ikinä pitäisi olla kaikkea tätä hyvää, mitä elämässäni on nyt! Olen aina pelännyt pahinta, ollut varma kaikesta epäonnistumisesta jne. Päinvastoin, kun visualisoin ja uskon hyvään, kaikki menee päin persettä. Suosittelen siis itselleni päivä kerrallaan elämistä ja järki kädessä kulkemista. Onneksi ensi viikolla on psykologiaika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti