perjantai 22. helmikuuta 2013

Syntinen nainen tyytyy vähään, muille ei mikään riitä?

Hovineito K kävi kylässä ja piristi neljän seinän sisälle juuttunutta elämäämme (Maud on kipeänä). Söin liikaa makeaa, mutta ahdistusvaiheen päätyttyä voi taas harrastaa jotain dieettiä. Oli hauskaa ja mielenkiintoista, puhuimme mm. (tietysti) Oberonista, kummituksista, parisuhteista yms. Hovineito K:kin on sitä mieltä, että Titania ei voi tietää tapahtuneesta yhtään mitään, koska johan se olisi tullut jotain räksyttämään ja selvittelemään... Varsinkin, koska se pitää minua niin ihmeen ihanana ja ainutlaatuisena vahvana ihmisenä - kyllähän se olisi jo silkasta pettymyksestä ja järkytyksestä tullut kärisevällä äänellään päätään aukomaan ja vaatimaan vastauksia.

Minun persoonallisuushäiriöni auttaa selviytymään kaikesta, koska minulta puuttuu se jatkuvuuden tunne. Johan olin viime vuoden aikana kaikkien viikon tai parin näkemistaukojen aikana vakuuttunut siitä, että Oberon unohtaa olemassaoloni tai että vähintään sen kiinnostus loppuu näkemistauon aikana, ja sitten olin aivan ihmeissäni, kun olinkin sille edelleen olemassa. Eli nyt, kun olen kadonnut Oberonilta enkä siis näe häntä itsekään, koko juttu alkaa minusta tuntua unelta, ainakin erittäin kaukaiselta tapahtumalta ja jotenkin epätodelliselta. Ihmiset, joita en näe, eivät ikään kuin ole kovin todellisina enää olemassa. Tällaisissa tapauksissa häiriö on hyödyksi, muussa elämässä se on vähän ikään kuin haitaksi...

Artemis (yksi lähellä asuva uudehko ystävä, pakko keksiä hänellekin vihdoin nimi, hän on erittäin henkinen kuvataiteilija), joka elää vähän jossain muussa todellisuudessa kuin muut, pitää Oberonin perhettä jotenkin uskovaisena (johtuu Titanian työpaikasta mutta ei perustu mihinkään todelliseen faktaan eikä realiteettiin) ja luulee perheen rukoilevan yhdessä synnin viettelystä vastaan (!!! herran tähden, jos minä olen syntynyt 200 vuotta liian myöhään niin kyllä on Artemiskin!) ja on aivan vakuuttunut siitä, että jos Oberonin ja minun välillä olisi tapahtunut enemmän ja olisimme jääneet kiinni, minua olisi heitelty kylällä tomaateilla, kukaan ei olisi enää puhunut minulle, lapsenikin olisi leimautunut ja minä en olisi kestänyt tätä kaikkea. Öhh, ehkä ei ihme että tämä ihminen on taiteilija?! Saattaa olla, että minun olisi ollut pakko pakata muuttolaatikot, mutta enpä usko että nykypäivänä nainen olisi se synnin pesäke, joka on syypää kaikkeen, jota vastaan tavallisen duunariperheen täytyy taistella Jumalaa avuksi rukoilemalla, saatikka että kaikki lähialueella asuvat olisivat alkaneet karttaa minua ja Maudia. Ei tuollaista vain tapahdu nykyaikana! Eihän...? Todennäköisesti minä olen ihan reaalimaailmassa kiinni diagnooseistani riippumatta, mutta diagnoosittomilla saattaa joskus mielikuvitus ampua vähän yli, hih ja heh!

Se meediokin oli varmasti vain mukava täti, jolla on tavallista voimakkaampi mielikuvitus, ja samaa ehkä ajattelisin Lorna Byrnestä, näin alkutuntumalta. Hovineito K:n kanssa mietimme, miten ihanaa olisi kokea jotain sellaista, mikä saisi vakuuttumaan toisesta todellisuudesta, siitä että kaikki ei olekaan tässä, kaikki ei ole se mitä näkyy tai tiede kertoo, mutta kun on vaikea uskoa eikä omia kokemuksia ole, niin ei ajatusmaailmaansa kovin helpolla voi muuttaa. Hovineito K on täysverinen skeptikko, joka kuitenkin haluaisi kokeilla kanavoijaa tai jotain, jotta hän voisi sitten keskustella asioista - miksi nimittäin teilata jotain suoralta kädeltä jos ei ole edes kokeillut eikä siten tiedä enempää asiasta.

Sir Lancelotkin kävi vierailulla yhtenä päivänä, ja hänhän on omaksi ihmeekseenkin vihdoinkin menossa naimisiin. Hän on yli 40-vuotias ja kokee elämän olevan ohi, siksi on ihan sama, vaikka menisikin naimisiin, ilman suurempaa tunnehäsmäkkää. Minä sanoin että ei kun elämä on tässä iässä vasta alussa! Lancelot vain hirnahti. Lancelotin mielestä parisuhteet ovat vain päätöksiä, sitä että päättää jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa jota ei tee mieli tappaa, jonka kanssa tulee jotenkuten parhaiten toimeen ja saa arjen rullaamaan. Minun tulee vähän sääli tätä mukavaa tyttöystävää, joka on tietysti, nainen kun on, enemmän tunteella mukana ja tosissaan. Haluaisiko hän kuulla että on vain "kiva tyttö jonka kanssa tulee juttuun"? Minä kyllä haluan vähän enemmän kuin sen että toista ei tee mieli tappaa! Ja vaikka se arki ei ihan rullaisikaan, jokin tunne on molemminpuolin oltava, muuten ei homma toimi. Hamletin kanssa ei toiminut arki (eihän se ollut ikinä kotonakaan, ei jaettu raha-asioita, ei kotitöitä, ei mitään), eikä ollut alkuhuumaa, samanlaista en ota uudelleen.

Mietimme hovineito K:n kanssa myös sitä, miten ihmiset eivät osaa arvostaa sitä mitä niillä on. Mielestäni minulla on huipputulot, vaikka huitelen käsittääkseni vain pikkuisen köyhyysrajan yläpuolella. Pari ystävääni on aivan onnessaan 2000 euron kuukausipalkasta, kun taas jotkut kommentoivat tuota että herran tähden se on nykyään PIENI palkka! Ja ettei heille riitä kolme tonniakaan. Mihin ihmiset oikein ovat tottuneet? Mihin sen kaiken rahan saa kulumaan? Onko näillä valittajilla aina ollut tosiaan elämässä niin kultalusikka suussa, ettei mikään riitä? Oma riemuni "ruhtinaallisesta rahatilanteestani" tuntuu joskus vähän nololta, kun toinen päästää suustaan että häh, miten tuolla voi elää... Eivätkö nämä rahasta valittajat osaa priorisoida asioita, esim. luopua harrastuksista, lasten harrastuksista, vaate- ja tavaraostoksista, kun mikään ei ikinä ole tarpeeksi? Hullua, että yhdelle ei riitä 3000 euroa kuussa ja toinen ei tiedä mihin laittaisi 2000 euroa.

Toinen asia mitä pohdimme, oli Titanian jatkuva miehensä mollaaminen ja valittaminen, kun on niin rankkaa, kun sitä ja tätä, ja aina se kulkee hapannaamana. Sillä on kuitenkin työ, mies joka hoitaa kodin ja lapset kun hän ravaa muualla ja harrastaa, ja hän kehtaa valittaa kaiken rankkuudesta esim. Desdemonalle, joka on alusta asti hoitanut kaksi lasta ypöyksin ilman tukiverkostoa, kotipalvelua, purkkiruokia, ilman mitään. Ja Desdemona on aina onnellinen lapsistaan ja on hyväksynyt sen, että heillä on kolmen hengen idylli. Mutta kun ihmiselle ei mikään riitä. Titanialle ehkä tekisi ihan hyvää kokeilla vaikkapa kuukauden verran yhärielämää niin osaisi arvostaa vapauttaan ja miestäänkin vähäsen...? Ja taitaa olla ihan omaa valintaa se elämän rankkuus - ei tarvitse juosta jokaisessa kissanristiäisessä jos ei jaksa. Mutta jos ei kestä omaa perhettään niin paljoa (kuten on sanonut), sitten kannattaisi tehdä muunlaisia ratkaisuja. (Lisään tähän vielä, että jotkut valittavat sitäkin kun on aina vain muutaman vuoden mittaisia suhteita eikä alkuhuuman loputtua suhdetta enää saada toimimaan, ja että monien mielestä alkuhuuma kestää vain pari vuotta. Miten niin "vain" ja PARI VUOTTA!!??!! Minulle jo puolen vuoden seurustelu alkuhuumasta olisi paljon, vaikka se päättyisi sitten juuri siihen! Että jotkut ovat saaneet kokea useita suhteita joissa on ollut parin vuoden alkuhuuma ja silti ei olla tyytyväisiä...? Oh, ihminen on merkillinen olento!)

Minä voin tämän mietön päätteeksi todellakin iloita siitä, että kaikkien sossujen ja leipäjonojen jälkeen minulla on riittävästi rahaa, osaan sekä nauttia siitä että säästää, ja että minulla on kaikesta huolimatta Hamlet jossain määrin rinnallani, koska on niin paljon yksinhuoltajia, joilla ei oikeasti ole ketään. Mutta pitääkö ihmisen aina menettää jotain ennen kuin osaa arvostaa sitä mitä on tai pitääkö aina käydä läpi jotain superköyhyyttä ja äärimmäistä yksinäisyyttä, että ymmärtäisi olla iloinen vaikkapa palkastaan ja parisuhteestaan? Sitä paitsi kaikki on omaa valintaa ja aina voi valita uudelleen, ainakin asenteensa voi valita...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti