sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Tuleeko kirjeestä härkänen eli miten ihmiset ovat tehneet tunnekommunikoinnin turhan hankalaksi

Aion antaa Oberonille kirjeen. Ja koska olen epävarma ihminen, olen kysellyt miltei kaikilta, onko se hyvä vai huono idea. Vasta pari ihmistä on ollut sitä mieltä, että kirjeen voi antaa, että minulla ei ole mitään menetettävää, että ei mikään enää yhteen kirjeeseen tuhoudu kun olen jo tehnyt niin paljon kaikkea muuta, ja että miksi ihmeessä ei saisi/voisi käsitellä sitä mikä on tapahtunut. Jälkimmäistä minäkin kummastelen - että aikuiset ihmiset voivat koskea toisiaan vaikka kuinka intiimisti, mutta asiaan ei saisi palata jälkeenpäin kumpikaan ollenkaan, vaikka ollaan aikuisia joiden olettaisi kykenevän asialliseen keskusteluun... Ok, onhan tapahtuneesta sata vuotta aikaa, mutta tilanne ei selvästikään ole vieläkään ohi. Miten niin tällaisissa asioissa ei saa kissaa nostaa pöydälle?

Loput ihmisistä sitten ovat sitä mieltä, että minulla ei ole oikeutta kysyä tai sanoa mitään eikä penätä vastauksia tai sanallista torjuntaa, koska välillämme ei ole suhdetta, koska ihmisellä on moraalisfilosofinen oikeus olla vätys ja lammas ja silloin häntä ei saa ahdistella eikä ajaa nurkkaan, tai että koska mies on ameeba eikä reagoi MIHINKÄÄN, on typerää antaa kirje ja odottaa jotain, koska mies ei pysty käsittelemään asioita eikä tule sanomaan muuta kuin hmmm ja kävelemään pois.

Minä taas olen sitä mieltä, että haluan aina sanoa viimeisen sanan, että tilanne jäi vähän kesken ja epäselväksi, ja että ei ole minun vastuullani huolehtia siitä, jos toinen ahdistuu kun sanon mitä tunnen ja ajattelen. Kirje saattaa olla 1800-luvun tyyliä, mutta minulla ei ole Oberonin puhelinnumeroa eikä sähköpostiosoitetta, eli jos pitäisi miettiä, mihin Herra Ameeba on enemmän tottunut ja ottaa se huomioon, ei onnistu. Sitä paitsi kirjeeseen sen on pakko jotenkin reagoida, koska se tulee suoraan käteen. Pahinta mitä voi tapahtua on se, että Oberon lakkaa vihdoin hymyilemästä ja olemasta mukava, mutta sehän vain auttaa irtipääsemisessäni eli hyöty olisi näin saavutettu!

Ja koska Oberon ilmeisesti pitää minusta, niin sellainen minä vain olen, että kirjoitan 1800-luvun kirjeitä... Ja jos mies ei ole hermostunut yliampuvista flirttielkeistäkään, niin enpä usko että yksi kirje enää sitä kamalasti hetkauttaa. Ja voihan olla, että se ei suostu edes ottamaan sitä vastaan, ettei se lue sitä, tai että se lukee sen nopeasti, vaivaantuu ja heittää kirjeen seuraavana päivänä työpaikan silppuriin ja kieltäytyy ajattelemasta koko asiaa.

Manta on sitä mieltä, että toivomaani torjuntaa en saa, vaikka laittaisin sanat sen suuhun, ja että tilanne ei muutu miksikään, jos annan kirjeen tai jos vain katoan näköpiiristä pitkäksi ajaksi. Mantan mielestä Oberon on kykenemätön tunne-elämään, mielipiteisiin ja reagointiin eli kirjeeni ja tunnevuodatukseni ei merkitse sille mitään. Mutta pakko sillä jonkinlainen tunne-elämä on olla, jos se on perheen saanut aikaiseksi ja kuitenkin suudellut minua? Ja onhan se reagoinut, kun alkoi katsoa ja hymyillä, kun pussasi, ja viime aikoina kun olen ollut kolea ja etäinen, se on hakenut katsettani, odottanut että huomaan sen, joskus jopa sanoo jotain oma-aloitteisesti, se on hämmentynyt kun en olekaan ollut samanlainen kuin ennen ja loistanut kuin Naantalin aurinko kun vihdoin annan huomiota, ja se on taas alkanut katsoa taakseen, mikä oli pitkään poissa. Ja minua ärsyttää, että menen noin olemattomasta sekaisin, joten siksi aion tehdä kaikkeni päästäkseni tästä irti, ja kirje on yksi keino siihen. Jos saisin sanallisen kunnon torjunnan tai jatkossa kalseaa kohtelua eli välttelyä, pystyisin luopumaan haihattelusta helpommin. Mantan mielestä Oberon ei pysty edes kännissä sanomaan mitään ja käsittelemään asiaa, ja minä en taas ymmärrä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät reagoi mihinkään. Millaista elämää se on, että vain on? Onnellista ehkäpä...

En suostu ymmärtämään sitäkään, että tietyt asiat saisi ottaa puheeksi vasta, kun ollaan jossain "suhteessa". Mutta en ymmärrä miehiä ylipäätään muutenkaan, eli se ei ole mitään uutta. Olen lukenut, kuullut ja jossain määrin itse havainnut, että miesten tunne-elämä on aika lailla suppeampi kuin naisten, miehet eivät ota tällaisia juttuja niin vakavasti, miehet eivät kykene verbalisoimaan tunne-elämää ja puhumaan tunteistaan, miehet ahdistuvat kun nainen lähestyy suoraan - mutta silti naisen pitäisi aina olla oma itsensä kun sellaisesta tykätään... Jos suomalainen mies ei kestä minunlaistani "omaa itseä" tai sitä, että on itsekin miehenä osallistunut juttuun, niin onko se minun ongelmani, häh?! Sitä paitsi sitä saa mitä tilaa - jos katselee ja hymyilee, niin täältähän pesee! Ja sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää - eipä olisi kannattanut kesällä vaan luikkia tilanteesta ja olla sen jälkeen kuin mitään ei olisikaan, jälkipyykki seuraa nyt! Ja minkä takia minä nyt erityisemmin ottaisin huomioon sen, minkälainen tyyppi (eli ameeba) Oberon on, mitä se kestää ja mihin pystyy ja blaablaa, kun eivät miehetkään ole paljon minua ajatelleet siinä mitä kaikkea ovat tehneet... Omaa nahkaansa ne aina suojelevat, joten samat oikeudet minulla on naisena ajatella vain itseäni ja antaa se kirje, jos se auttaa minua pääsemään irti miehestä, jolla ei mitään sisäistä tai ulkoista elämää ole.

Ja koska loppujen lopuksi teen aina niin kuin itse haluan ja mikä minusta tuntuu oikealta, ompi mielipiteiden kyseleminen aika turhaa... Sitä paitsi, jos ihmiset unohtaisivat vammaiset rajoitteet jotka ovat luoneet elämälle, ei minunkaan tarvitsisi jossain blogissa pohtia, onko yhdellä kaksilahkeisella tunne-elämää vai ei, ja voinko sanoa sille että tykkään siitä vieläkin. Eihän tässä herrajumala ole mitään järkeä! Eikä siinäkään ole mitään järkeä, että ollaan onnellisia perheidylleissä mutta vilkuillaan muita ja ollaan kuin ei mitään olisikaan, koska mistäänhän ei voi eikä saa puhua eikä kenestäkään muusta saa haaveilla, eikä erota voi, kun sitä-ja-tätä. Usein mietin, miksi minulla on joku diagnoosi ja virallisesti terveillä mutta tukahtuneilla ihmisillä ei ole diagnoosia, ja normaalina pidetään erinäisistä tilanteista pakenemista ja villaisella painamista. Maailma on kummallinen paikka. Jos jotkut näkevät ufoja ja jotkut uskovat näkemiskokemuksiin, niin miten ihmeessä yksi kirje olisi sen kauheampi tai järkyttävämpi asia. Koska alkaa olla tervettä ja normaalia tykätä toisesta ja sanoa se suoraan sille toiselle ilman tällaista myhkäistä vilkuilua ja kähmäistä käyttäytymiskoodistoa jota minä en viitsi edes opetella?


P.S. Tuhosin vahingossa Laternasta luettelon jossa olivat seuraamani blogit. Varmasti moni puuttuu vielä tuosta listasta täällä. Ilmoittautukaa siis linkkeinenne niin lisäilen tänne loputkin blogiystävät! Ja joku varmaan osaa kertoa, miten tänne saa sen hommelin mistä voi liittyä lukijaksi? Kiitos!

1 kommentti:

  1. Lukijaluettelo on gadgetti, eli löytyypi jostakin sieltä gadgettien listasta. :)

    VastaaPoista