maanantai 11. maaliskuuta 2013

Länsimaisen ihmisen päiväkotiongelma

"Ihmisen jokaisen päivän tulisi olla täynnä sitä omaa elämää", lausui yksi viisas minulle kerran pakkomielteeni aikana. Nyt ovat päivät täynnä Omaa Elämää. Maud sai vanhan nukkekotini, jota remontoin ja korjailen ahkerasti, intoa piukassa (teen siitä unelmien satulinnan, todellakin sateenkaaren värisen kodin, jollaiseen voisin itsekin muuttaa heti, jos olisi varaa ja mahdollisuus maalata seiniä - vaikkakin Poloniukset olivat sitä mieltä, että se tylsä ruskeanharmaa punaseinäinen ja -kattoinen hirvitys oli parempi kuin tämä uusi, hihi), tapaus X tuo elämääni uuden tuttavan ja jännittäviä aikoja, ja vielä, olen hakemassa Maudille päiväkotia!

Huomaan että alan uupua, ja että nyt Maudille ei enää riitä oma äiti. Kaverien ja erilaisen tekemisen tarve on jo selkeä. Olemme Mantan ja Pontuksen kanssa käyneet tutustumassa päiväkoteihin, ja olen erittäin eri mieltä Enidin kanssa, joka väitti, että kaikki ne ovat samanlaisia, eikä niistä tiedä millaisia ne ovat vaikka siellä istuisi viikon tarkkailemassa. Enid ei miettinyt minne laittaa Maryn vaan summamutikassa heitti paperille vaihtoehtoja, otti sen tarhan minkä sai ja mikä oli lähinnä työpaikkaa ja sitten vaihtoi tarhaa jossain vaiheessa siihen, mikä oli työmatkan varrella. Ja Mary meni jo 10 kuukauden iässä tarhaan. Minusta on mahtavaa, että päiväkoteihin pääsee tutustumaan! Se mahdollisuus kannattaa käyttää hyödyksi. Me Mantan kanssa ainakin haluamme selvittää eri vaihtoehtoja ja tietää, millaisessa paikassa lapsemme tulevat aikaansa viettämään. Tosiaankin jo tunnissa nimittäin näkee, miten hoitajat ovat lasten kanssa (hymyilevätkö ne ym.), toistensa kanssa, miten lapset suhtautuvat ympärillä oleviin uusiin ihmisiin, millaiset tilat ja varusteet päiväkodissa on... ensivaikutelmaa ei voi uusia! Ja intuitio tällaisissa asioissa harvoin pettää. Päiväkodeissa ON eroja, ja jos vähänkään viitsii tutkia ja tutustua, asioita saa selville.

Tarkoitus olisi, että Maud aloittaisi 5-6 tunnin päivillä syksyllä, kun hän on jo yli 3-vuotias. Ja nyt, kun tarpeet ovat erilaiset kuin useimmilla, täytyy miettiä, mikä on meidän perheen toive hoitopaikalle. Maudhan ei mene hoitoon siksi, että olisi jossain säilössä sen aikaa 8-10 tuntia, kun minä käyn töissä vaan siksi, että saisi lisää kavereita, oppisi erilaisia asioita, ja ettei äiti uuvahtaisi kokonaan. Jos valitsisin pelkillä säilökriteereillä tarhaa, hakisin ehkä siihen yhteen pieneen, jossa työntekijöiden vaihtuvuus on ollut minimaalista, mutta jonka johtajan kanssa ei kemiat ihan minulla kohdanneet. Nyt kuitenkin kun olen nähnyt vähän isomman päiväkodin, jossa oli aivan huimia taiteellisia aktiviteetteja, pitkälle mietittyjä vuorovaikutushommeleita, enemmän leluja ja asialliset liikuntasalit (ei pelkkää pikkuhuonetta jossa on pari patjaa ja tyynyä lattialla joissa voi peuhata) sekä reipas meno, alankin kallistua tämän vaihtoehdon suuntaan, vaikka tämä tarha oli ensin viimeisellä sijalla kokonsa ja kuulopuheiden perusteella. Sijainniltaan tämä tosin olisi paras.

Pari on vielä käymättä, joten saapi nähdä, minne jälkikasvuni tuikkaan. Maud selkeästi viihtyi paremmin tässä jälkimmäisessä paikassa. Maud on kuitenkin jo "vanha" aloittaessaan tarhan, ja päivät tulisivat olemaan suht lyhyitä, joten hoitajien vaihtuvuus ja meteli ehkä eivät olisi niin iso riski kuin se, että tilat, virikkeet ja toiminnat olisivat kämäsenkälysiä. Tai ehkä päiväkoti on joka tapauksessa riski, kaikenikäisille, mene ja tiedä! Rauhallinen ympäristö on aina eduksi, mutta jos tavoitteena ovat ne kuulut virikkeet ja aktiviteetit eikä pelkkä säilöntä vanhemman työssäkäynnin ajaksi, haluan mieluummin päiväkodin, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia toteuttaa kaikkea mukavaa ja luovaa, ja joissa työntekijöillä on siihen osaamista ja halua. Lisäksi tässä isossa tarhassa olisi neljä naapurin lasta, joista yksi tuli jo heti Maudin kanssa leikkimään, kun olimme tutustumista ennen kotvasen päiväkodin pihassa. Yhdessä toisessakin päiväkodissa minne olemme menossa tutustumaan on naapurin lapsia, mutta ne ovat jo vähän vanhempia ja poikia eli ehkä niistä ei olisi seuraa päivän aikana.

Toki meillä on kotona duplot, muovailuvahat, sadat lelut, ja me maalaamme, askartelemme (pääsiäiskortit ovat jo valmiit!), ulkoilemme, käymme muskarissa jne., mutta en enää veny 12 tunniksi suorittamaan tätä hommaa, kun pitää kotiakin hoitaa, asioilla käydä ja vaikka mitä. Päiväunien varhainen loppuminen on ollut minulle harmillisen väsyttävää! Haluan myös, että Maudista tulee ainakin vähän sosiaalisempi yksilö ja reippaampi kuin itse olen ollut. Olen kasvanut mummojen parissa, jotka kielsivät leikkimästä talon muiden lasten kanssa, kun ne olivat "työläisten lapsia". En kyllä ymmärrä tuota, koska "työläisiä" on mummonkin suku ollut... Ei ihme, että minulta puuttuu sosiaalisia taitoja, kun niiden harjoittamista on estetty milloin miltäkin suunnalta. Maudille toivon erilaista kohtaloa.

Tästä Omasta Elämästä huolimatta menossa on ollut jonkinlainen valitettava Oberon-taantuma. En ole törmännyt häneen sen torjumisen jälkeen, olen pysytellyt kateissa ja aion pysyä jatkossakin kateissa, mutta välillä hän on häiritsevästi mielessä aamusta iltaan (ilman mitään syytä; tässä kohtaa hörhöminäni sanoisi että tunnen hänen energiansa), kaipaan niitä hymyjä (Artemis sanoi hassusti, että aina kun Oberon näki minut, linnut vain lauloivat sen pään ympärillä) ja murehdin, miksi aina valitsen kohteet joilta en saa samaa takaisin. Ja joka kerta kivitän haaveiluni lauseella "ei mitään syvällisempää" sekä sen tajuamisella, että tämä tilanne todellakin on oma valinta - itse aloitin hymyilemisen, itse yritin jotain, itse järjestin torjumisen. Kaikki muuttuu sitten vasta, kun opin valitsemaan kohteet, joilta voin saada vastakaikua. Ja koska tuon päivän saapumisesta ei ole harmainta hajua, pyrin keskittymään nyt siihen Omaan Elämään! Yhtenä päivänä vain huomaan, etten ole ajatellut Oberonia enää ollenkaan, ja se on hyvä päivä.

Pohjois-Korea -kirja on vieläkin kesken. Olisipa helppoa elää maassa, jossa kaikki valitaan valmiiksi päiväkoteja, kouluja ja puolisoita myöten! Länsimaisen ihmisen valinnat ovat niin moninaiset ja runsautta lie kaikessa liikaa... Jos et saa sitä mitä haluat, opettele haluamaan sitä mitä saat ja jos et saa sitä ketä rakastat, rakasta sitä kenet olet saanut ja silleen. Ehkä loppujen lopuksi käykin vaikka niin, että tilaa on vain yhdessä päiväkodissa ja se on sitten otettava, oli se mikä hyvänsä. Aika näyttää!

P.S. Merkillepantavaa, että ensimmäisen päiväkodin johtaja sanoi alle 3-vuotiaan paikan olevan kotona, toisen päiväkodin työntekijä että mitä lyhyemmät päivät, sen parempi, ja leikkipuiston päiväkodissa joskus vuosia työskennellyt täti että hänellä todettiin kuulon heikkeneminen päiväkotityön "ansiosta".... Näköjään ammattilaisten mielipiteitä päiväkotioloista saa kysymättäkin! Eivätkä kaikki todellakaan ole sellaisia kuin Maryn tarhassa, jossa sanotaan että hienosti menee, tarha sopii Marylle, ei mitään haittaa vaikka ryhmässä on 21 lasta, ja että kyllä pienikin lapsi voi olla tarhassa. Vai rauhoittelevatko ne vain äitiä jonka lapsi on jo tarhakonkari ja varoittelevat niitä, jotka ovat lapsiaan sinne viidakkoon tuomassa?

1 kommentti:

  1. Laitatko meiliä niin sovitaan suolatuikun luovutuksesta. Olen aika kiireinen ainakin alkuviikon, mutta jos ennen pääsiäistä onnistuisi... jaana

    VastaaPoista