sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Ofeliasta tulee feikkikirjailija?

Vuosien tauon jälkeen olen palannut runojeni pariin. Haluan tehdä omakustanteena kirjan. Mutta onko omakustanne mikään arvostettava teos? Omakustantelija ei ole kirjailija? En niin välittäisikään kutsua itseäni kirjailijaksi, koska en halua julkisuuteen, minulla ei ole ambitiota kirjoittaa parin vuoden välein uutta kokoelmaa, haluan vain edes sen yhden kirjan kansien väliin. Sitä voin sitten yrittää jakaa ystäville ja kirjastoon, heko heko... Olen käynyt kirjoittajakoulun ja saanut sieltä enimmäkseen hyvää palautetta, mutta opettajat jaksoivat aina muistuttaa siitä, miten runoja on vaikea saada julkaistua ja miten esikoiskirjailijan tulisi olla kovin nuori. Höh. Olen siis ikäloppu ja genreni on vaativa. Minulla ei ole aikomustakaan edes lähetellä runojani yhdellekään kustantamolle ihmeteltäviksi, minä haluan julkaista runoni jääräpäisesti sellaisina kuin ne ovat, ja koska omakustanteet ovat jonkin verran yleistyneet, minulle semmoinen kelpaa ihan hyvin. Ehkä en sitten edelleenkään ole ammatiltani kirjailija tai mikään, mutta who cares. Voin olla lopun ikääni mt-kuntoutuja, joka harrastelee kirjoittamista ja maalaamista, vaikka se kuulostaakin aika paljon ikävämmältä kuin runoilija...

Joka viides lapsi jää yksin -artikkeli kosketti minua. Olin ala-asteella pari vuotta kiusattu, yläasteella ja lukiossa hylkiö. En kuulunut ns. kermaan, ja aina minulle ei edes puhuttu mitään. Olihan se outoa esittää kysymys ja herättää kuulijoissa vain hämmästynyttä pään kääntymistä ja tuijottamista ("puhuuko tuo friikki meille?"), mutta minkäs sille voi. Ja yksinäisyys oli nimenomaan tylsää. Muilla oli seuraa ja tekemistä, minun piti koko ajan keksiä, miten saada välitunnit kulumaan, ja ruokailut olivat pahimpia, koska yksin syömään meneminen oli helvetin ahdistavaa ja noloa. Yritin sitten lyöttäytyä muiden hylkiöiden seuraan, en siksi että niiden seura olisi ollut ihanaa ja kiinnostavaa vaan siksi, että en olisi aina näyttänyt olevan yksin. Toki minulla oli läpi yläasteen ja lukion paras ystävä, joka oli samassa koulussa, mutta aika usein hän teki oharit ja menikin maineikkaampien kaveriensa kanssa syömään tai jonnekin. Koulun ulkopuolella hänen kanssaan oli aivan ihanaa.

Onneksi asiat voivat muuttua! Nykyään minulla on paljon hyviä ystäviä, ja vaikka olin yliopistossakin jossain vaiheessa konkreettisestikin ypöyksin, nyt kaikki on paremmin kuin ikinä. Mutta ei mikään muutu ellei itse asioille tee jotain. Pitää olla positiivinen ja aktiivinen ja tajuta, mikä itsessä on se etäännyttävä tekijä, pitää opetella olemaan sosiaalinen ja normaali. Onneksi olen aina ollut aktiivinen luonne ja kärsinyt sen verran liiallisesta yksin olemisesta, etten ole tyytynyt yksin jäämiseen ja yksin kotona muhimiseen. Astrologi sanoi, että minun on elämässäni oltava aloitteentekijä ja aktiivinen monessa asiassa, muuten ei tule mitään - ja vaikka se koko käynti oli ihan huuhaata muuten niin tuo ainakin piti paikkansa! Toisille asiat tipahtavat kuin itsestään taivaalta nenän eteen, minun on tehtävä töitä. Mutta kaikkeen tottuu.

Tämä huvitti tuossa artikkelissa: "Junttilan tutkimus osoittaa myös, että isät kokevat selvästi enemmän yksinäisyyttä kuin äidit. "Pienistä yksinäisistä pojista kasvaa isoja yksinäisiä miehiä, ellei vastaan tule jotakin, mikä katkaisee kierteen", Junttila sanoo." Kuulostaa Oberonilta?! Käsittääkseni Oberonilla ei ole ystäviä joiden kanssa viettää aikaa (no eihän sillä ole edes aikaa, kun sillä on vain työ ja lapset ja Titanialla on se vapaa-aika), mutta eihän tuo kaikkia häiritse. Itse en kykenisi elämään ilman ystäviä, vaikka olisi kuinka ihana perhe-elämä, mutta ehkä miehet kokevat asian eri tavalla. Ja vielä: "Suomalaiset pojat eivät tuo huoliaan esille, vaan patoavat ne sisälleen." Hmm... onko jotain mitä suomalaiset pojat/miehet eivät patoa sisälleen? Toivottavasti kaikki juusot ja teemut löytävät aikuisena ystäviä eivätkä jää kotiin jumiin tietokoneen kanssa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti