tiistai 23. huhtikuuta 2013

Energiasyöppö aloittaa positiivisen ajattelun valtiossa jossa kaikki on liian hyvin

"Keskity positiiviseen, koska mitä enemmän ajattelet että vituttaa, sen enemmän vituttaa. Totta kai jokainen saa velloa omissa liemissään, mutta ei olisi haitaksi mt-ongelmaisellekaan olla kiitollinen siitä mitä elämässä on nyt jo. Hyväksy paskat asiat mutta älä ajattele niitä enempää, turhaan pilaa päiväänsä ikävien asioiden ajattelemisella. Täytä ajatuksesi hyvällä mitä on, muuten teet arjestasi ankeaa turhaan. Keskity positiiviseen ja ole kiitollinen."

Lainaus hieman lyhennettynä ja muokattuna Mantalta. Koska säännöllisin väliajoin saan kuulla olevani negatiivinen ihminen (ja koska monet nykyään välttävät negatiivisia ihmisiä, energiasyöppöjä, eivätkä halua pilata omaa päiväänsä sillä että joku toinen on naama norsunvitulla vaan kannattavat itse mieluummin positiivista ajattelua), olen taas varaillut kirjastosta monta "opasta". Jos haluan muutoksia elämääni, muutos on aloitettava itsestä. Saan olla kiitollinen rouva Poloniukselle mahdottoman negatiivisesta ja lannistavasta kasvatuksesta ("ei susta oo mihinkään, ei tosta mitään tuu, älä oo tollanen, kuka tollasta huoliskaan, sää oot hullu"), joten positiivinen ajattelu, toiveikkuus ja usko hyvään elämässä ei ihan käden käänteessä toteudu, mutta jostain on aloitettava. Joka tapauksessa olen paremmissa asemissa kuin saman perheen kasvatti Laertes, joka on erittäin toivoton, kyyninen ja haaskaa elämäänsä pahimmalla mahdollisella tavalla eikä salli itselleen mitään elämässä. Eli olen kiitollinen siitä, että näin läheltä saan seurata hukkaan heitettyä elämää, jotta itse tiedostaisin elämän ainutlaatuisuuden ja tajuaisin ottaa kaikesta kaiken irti ja ainakin yrittää asioita. Tämä on minun elämäni, ei kenenkään muun. Minä itse päätän mihin päiväni ja elämäni käytän - ja millä asenteella!

Manta siis kommentoi minun taannoista PMDD-angstiani noin, kun muutenkin valitin olevani jumissa ja vihaavani elämääni. Noh, omaa elämäänsä ei todellakaan kannata vihata, ja koska on erittäin selvää, kuinka monesta asiasta saan olla kiitollinen (asun Suomessa, terveydenhuolto toimii - esim. Maud sai loistavaa ensiapua tk:ssa hiljattain, olen saanut olla kotona lapsen kanssa pitkään, rahatilanteeni on parempi kuin ikinä ja saan olla pois työelämästä!, pääsen matkustamaan, Hamlet on mukana Maudin elämässä, minulla on ihania ystäviä, kesä on tulossa, minulla on ihana koti jne. jne.), miksi haaskata voimiaan ketutukseen? Ja kaikki on väliaikaista! Muutoksia on tulossa, kun matkailen ja Maud menee päiväkotiin ja vaikka mitä.

Manta uskoo vetovoiman lakiin eli siihen, että mitä negatiivisemmat ajatukset, sitä enemmän paskaa tippuu elämässä niskaan. Hän on vakuuttunut siitä, että monenlainen huono tuurini on vain seurausta siitä etten usko mihinkään ja olen pessimistinen. Vedät puoleesi sitä mitä ajattelet. Olen lukenut myös Niina-Matilda Kuusiston (ent. Juhola) kirjat, joissa Niina-Matilda kirjoittaa, että kunpa ihmiset tajuaisivat ajatusten voiman ja mitä niillä saa aikaan! Ne muut kirjat jotka aion lukea ja toivottavasti sisäistää, ovat Byrnen "Taikavoima" (sisältää positiivisen ajattelun opettelua joka tilanteessa ja kiitollisuuden ilmentämistä, sitten elämä muuttuu taianomaisesti ja hyvät asiat vain alkavat tapahtua), Proctorin "Olet syntynyt rikkaana" (rahaa en niin osaa ajatella, mutta kirja ymmärtääkseni sisältää kaiken muunkin toivomansa tilaamisen elämäänsä juurikin uskon ja positiivisen ajattelun voimalla), Suutarin "Maailman lyhyin matka" (sisältää valaistumista) ja Waren "Viisi viimeistä toivetta" (joista oikeastaan toteutankin jo kaikkia paitsi yhtä! Tässä viisi kohtaa. Niin ja sama suomeksi. En todellakaan ole koskaan tehnyt liikaa töitä! Siinä on opettelemista että alkaisin elää omaa elämääni enkä muiden toiveidenmukaista elämää sekä siinä, että vain antaisin itseni olla onnellisempi). Lisäksi aion lukea kaksi enkelikirjaa, "Enkelikoodi" ja "Enkelten paluu".

En aio 70-vuotiaana istua kuluneen sohvan kulmalla ja hitaasti havahtua ajatukseen, että on yksi elämä (no, mahdollisesti useampia, mutta ei ole varmaa...) ja se meni jo. Minua oikeasti ahdistaa esim. Laerteksen puolesta, miten hän haaskaa elämäänsä ja haluaa kärsiä, valitsee kaiken kamalan yhä uudelleen ja uudelleen, ei luota ollenkaan siihen että jotain muutakin voisi elämässä olla, jos sille antaisi mahdollisuuden. Oikeastaan Laertes ei edes elä, hän vain selviytyy ja suorittaa päivästä toiseen masennuksen mustuudessa vuosien yksinäisyydessä, ja ehkä hän ei enää osaisi edes elää ilman ahdistustaan ja burnoutiaan, ehkä niistä on tullut tuttu ja turvallinen osa häntä. Minä olen aina ollut liian mukavuudenhaluinen ja elämälle ahne, siksi olen lopettanut ahdistavan työnteon ja syönyt nappeja ja edes yrittänyt tehdä sitä mikä on mukavaa ja todellakin olen pitänyt ystävistäni kiinni.

Välillä silti ajattelen, että kieltävätkö positiivista ajattelua syöttävät ihmiset negatiiviset tunteensa, ahdistaako heitä se, että joskus on kurjaa, onko kaiken kääntäminen hyväksi todellisuuspakoa ja ongelmien lakaisemista maton alle? Kuitenkin kun ajattelen tuntemiani ihmisiä jotka kannattavat kiitollisuutta ja positiivisuutta, he ovat kaikkea muuta kuin ahdistuneita. He onnistuvat asioissa, he nauttivat elämästään, he eivät muserru vastoinkäymisistä, heidän ei tarvitse hakea apua mt-ongelmiin koska niitä ei ole. Ja totta kai tuosta syntyy itseään ruokkiva hyvän kierre: itseensä luottava iloinen ihminen onnistuu aina paremmin töissä, ihmissuhteissa ja kaikessa kuin katkeruudessa ja negatiivisuudessa muljaava kanssaeläjänsä. Toisaalta, näillä ihmisillä on alkutukenaan alkukoti, jossa on ollut kannustava henki, rakkaudellinen ilmapiiri ja positiivisesti virittyneet olosuhteet. Heitä ei ole haukuttu ja lyöty, he eivät ole kasvaneet pelossa, he ovat oppineet rakastamaan itseään ja elämäänsä. Tosin lapsuus ei ole mikään syy olla aikuisena jotain... Myös minä voin oppia olemaan positiivisempi, vaikka se minulta vaatisikin enemmän töitä kuin niiltä, jotka ovat kotoaan enemmän eväitä saaneet. Ongelmaksi ja kompastuskiveksi muodostuu aina vain se luottamuksen puute, eihän minulle voi tapahtua mitään hyvää sekä se, että tunnen valehtelevani itselleni jos ajattelen positiivisesti ja yritän kiukun, turhautumisen ja ahdistuksen hetkinä ajatella mukavia. Höh. Lisäksi pettymysten sietokykyni on jostain syystä heikompi kuin positiivisesti ajattelevilla, jotka toteavat vain että jaahas, se ei toiminut, seuraava homma kehiin vaan. Mutta ehkä noista kirjoista saan apua tähän vaivaan... Aivoilla kestää parisen viikkoa tottua uuteen, eli jos sinnikkäästi etsin kivoja asioita kaikesta sekä kiitollisuuden aiheita, pian siitä tulee automaattinen tapa. Ja vaikka niitä ikäviä juttujakin elämässä on, ne eivät enää kaada maahan kuten ennen. Ne voi sivuuttaa, niihin ei tarvitse jäädä muhimaan, ne vain ovat.

Tähän liittyy myös se, etten enää mene mukaan kun muut valittavat. Joko jätän kommentoimatta tai keksin parempaa sanottavaa kuin mukana määkiminen. Mitä useampi ruokkii negatiivisia asioita ja antaa niille voimaa, sitä enemmän negatiiviset asiat lisääntyvät. Ja pian on kaikilla taas paha olla. Suomalaiset ovat vähän semmoisia kateellisia märisijöitä, ei siksi ihme että täällä vauraassa valtiossa mt-ongelmat lisääntyvät ja joka toinen syö jotain nappeja. Meillä olisi paljon asioita mistä iloita! Nyt jokaiselle vähän enemmän uskoa itseen, voimia oman elämän luomiseen ja valoa sinne tunnelin päähän. Jos ei muu auta niin ajatellaan vaikka Pohjois-Koreaa - tuo ainakin toimii minulla, ja olen todella onnellinen että saan syödä vatsani täyteen, meillä on koti ja vaatteita sekä hirmuinen valinnanvapaus elämässä. Venäjällä asuessani mietin usein, että suomalaisilla on asiat ihan liian hyvin. Siksi me valitamme turhasta ja päätämme masentua kaiken maailman pikkujutuista. Suomessa myös ollaan aika kilttejä suorittajia - "näin vaan täytyy tehdä kun kaikki muutkin tekee". Siihen se oma elämä sitten tuhraantuu kun eletään muiden odotusten mukaan, ja sitten ollaan kateellisia niille ja kritisoidaan niitä jotka uskaltavat tehdä toisenlaisia valintoja... Pöh. "Ei tämä toimisi jos kaikki eläisivät/tekisivät noin" on aika klisee. Mistäs sen tietää kun eivät kaikki kuitenkaan koskaan uskalla kokeilla Oman Elämän elämistä! Minä olen päättänyt ainakin yrittää...

Nyt vain sitten odotellaan niitä kirjoja.




2 kommenttia:

  1. Minusta sinulla on hyvä alku positiiviseen elämään, kun osaat jo miettiä mitä kaikkea hyvää sinulla on. On kyllä totta, että kotikasvatus muokkaa paljon ihmisen aikuisuutta, mutta onneksi suuntaa voi aina muuttaa tarpeen vaatiessa. Itselläni tämä vaati parin vuoden terapian, vaikka kotikasvatus olikin rakastavaa. Siitä huolimatta minä masennuin aikuisuuden vaikeuksissa ja menetyksissä. Tänään paistaa aurinko ja linnut laulaa, nautitaan siitä!

    VastaaPoista
  2. Allekirjoitan tuon positiivisen ajattelun voiman. Shit happens, mutta tuntuu paljon vähemmän ikävältä :).

    VastaaPoista