sunnuntai 4. elokuuta 2013

Järjettömän sekava kirjoitelma ihmisten ristiriitaisuuksista

Minulla on outo olo. Tämä raskaus on ahdistusraskaus, mutta jos ei ole fyysisiä oireita niin jotain pitää olla, eli psyykkisiä sitten. Viikon päästä ollaan jo puolessavälissä! Milloinkahan alan oikeasti uskoa että uusi vauva tulee...? Pelkään kaikkea kummallista mitä sille voisi sattua. Jos vasta laitoksella tajuan että ohoh, minulla on toukka sylissä, niin siinä saattaa tulla sopeutumispaniikki, hehe!

Viimeisin vierailu Poloniuksilla meni paljon paremmin kuin edellinen. Veikkaisin, että rouva Polonius säikähti ylenpalttista reagointiani ja raivoamistani ja oli siksi kovin rauhallinen eikä saanut kohtauksia. Jostain syystä koin silti ilmapiirin raskaaksi, painostavaksi, tukahduttavaksi, kuolleeksi ja ahdistavaksi. Keveyttä, iloa ja stressitöntä oloa kaivattaisiin sinne, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vapautunut. Aivan kuin olisin ollut sieni joka imee ympäristön tunnetilat ja "henkiset energiat" itseensä, siksi olinkin uupunut ja erittäin ahdistunut kotiin päästyäni. En kyennyt ollenkaan olemaan kiitollinen kaikesta hyvästä oleskeluni aikana, vaikka olisi pitänyt. Jos keskittyy hyvään ja on kiitollinen asioista, hyvän määrä lisääntyy. Mutta olin niin tukahtunut ja mieli maassa, että lamaannuin tuon kiitollisuushomman kanssa.

Paras juttu oli se, kun rouva P elätteli toiveita, että Laertes jonain päivänä kohtaisi elämänsä miehen ja saisi rakkauden ja ehkä lapsia. (Laertes ei ole koskaan halunnut lapsia, mutta mielihän voi muuttua, kuten minulla.) Ihmettelin rouva P:lle, miksi hän sitten minulle jokin aika sitten sanoi, ettei tässä iässä enää rakkautta tule, turha edes kuvitella. Rouva P vastasi hämmästyneenä: "No niin ei SULLE! Sinä olet jo yhden miehen saanut ja sulla on lapset." Eli siis kukaan yh ei voi enää koskaan pariutua, koska elämässä on rajallinen määrä puolisoita ja rakkautta, se on jo käytetty, ja kuka nyt vieraan lapsia huollettavakseen ottaisi. Paitsi kerran tosin rouva Polonius totesi Cordeliasta (yh), että hän varmaan löytää uuden miehen nopeasti koska on niin nätti. Ok, siis muille kaikki on mahdollista, mutta ei suinkaan minulle.

Kävin läpi jotain tajuamisvirtaa viikon aikana: miten negatiivisessa ja lannistavassa ympäristössä olemmekaan kasvaneet. Jatkuvaa nollaamista, dissaamista ja moittimista virheistä. Onko ihme, jos kumpikaan meistä ei usko ollenkaan itseensä, mahdollisuuksinsa eikä mihinkään? Me emme osaa mitään, emme ole lahjakkaita missään, meitä ei voi rakastaa jne. Järki sanoo toista, mutta sisin tuntemus on paljon voimakkaampi kuin järki. Minä olen sentään jotain uskaltanut yrittää, Laertes juurikaan ei.

Artemis on sitä mieltä, että positiivisesti ajattelevilla ihmisillä on ollut hyvät vanhemmat. Muut eivät pysty luottamaan elämään niin paljoa. Vaikka käyn läpi "Taikavoima"-kirjaa, minun on silti vaikea uskoa kaikkeen. Ja jos et usko, vetovoiman laki ei toimi. Ihmisen pitää täysillä uskoa siihen, että saavuttaa haluamansa asiat ja kaikki on mahdollista, pienikin epäusko murentaa vetovoiman lain. Ja koska minulla on sisimmässäni varma tieto siitä, että elämässä voi käydä hyvinkin huonosti eikä mikään ole varmaa (jatko kuntoutustuelle, vauvan tulo, uuden miehen löytäminen...), romutan jatkuvasti mahdollisuuksiani epäilemällä.

Joskus luulen myös, että positiivinen ajattelu on voimakas defenssi negatiivisille asioille, joita ihmiset eivät suostu hyväksymään itsessään tai elämässään. Fanaattisilta positiivisilta ajattelijoilta puuttunee myös kyky empatiaan. Kun puoliksi itkin Desdemonalle, etten ole päässyt yli Oberonista (en maininnut nimeä, hän ei tuolloin tiennyt kenestä on kyse), Desdemona tokaisi heti, että tuo on pientä, hänen ystävällään on todettu vakava sairaus ja lapsia on, mihin hän lapset laittaisi jos sairastuisi vakavasti. Totta kai aina jollakulla on maailmassa asiat huonommin kuin itsellä! Pitääkö minun alkaa sitten vedota Palestiinaan tai Afrikan ongelmiin, kun Desdemona seuraavaksi valittaa, miten taas ovat lapset sotkeneet pihaleikeissä uudet vaatteensa? Olisi onnellinen että hänen lapsensa liikkuvat eivätkä ole halvaantuneita! Niinkin voisi olla.

Desdemona myös kielsi täysin koko Oberon-asian (kun hänelle selvisi kenestä on kyse). Hänen oli vaikea uskoa, että se kiltti ja kunnollinen mies tekisi mitään tuollaista, se oli vain kännimoka jne. Luulenpa, että hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että myös onnellisessa parisuhteessa olevat voivat joskus ihastua johonkuhun toiseen tai osoittaa kiinnostusta, koska hän itse haluaa sen Suuren Rakkauden, jossa mies omistautuu lopun elämäänsä vain hänelle. Jos tällaisia episodeja voi käydä myös kunnon miehille, sehän romuttaisi hänen uskonsa rakkausidylliin! Siksi se on pakko torjua.

Ja mikä helvetin lyttäävien kommenttien imuri minä oikein olen! Nämä samat ihmiset, jotka vähättelevät kokemuksiani ja nollaavat ne, kuitenkin odottavt minun ajattelevan positiivisesti ja olevan optimisti! Ensin kuuntelen vuosia äitiä, sitten Kelan terapeuttia joka sanoo että miehet eivät etsi suurta rakkautta, olen liian outo ja erilainen ja pelotan miehiä, olen 10v kehityksestä jäljessä, hyvä työ voi korvata parisuhteen jne., sitten joitain ystäviä, jotka tokaisevat että en merkitse Oberonille mitään jne. jne. Nämä samat ihmiset kuitenkin odottavat, että uskoisin itseeni ja mahdollisuuksiini, että minäkin voin saada uuden miehen, minuun voi ihastua ja vaikka mitä. Miksei minulla ole samaa itsevarmuutta kuin muilla, että voisin pokkana heittää samanlaisia kommentteja muille? Kun ihmiset kertovat, miten joku oli niin ihastunut niihin, sanoisin vain että ei se ollut mitään todellista, sinä ylitulkitsit tilanteita, antaisin samalla kaavalla takaisin? Olen vuosia kuunnellut ihmettelyä, miksen usko itseeni ja mahdollisuuksiini, mutta kun suunnittelen ja toivon jotain, nämä samat ihmiset kommentoivat että juu mutta ei se parisuhde nyt ole mahdollinen tai ajankohtainen, ei se lapsi nyt ole ajankohtainen jne. Minulla ei olisi MITÄÄN, jos olisin kuunnellut muita!

Ja kun minä olen ajatellut positiivisesti esim. Oberonista, olen saanut kuulla ettei se ole todellista ja ylitulkitsen sitä miestä. Miksi minä teen aina kaiken väärin? Miten ne muut aina osaavat muka tulkita oikein? Miten muilla aina olisi ollut "todellisia" juttuja, minulla ei? Kuka sen määrittelee, mikä on todellista? Ja miksi näillä kaikilla yksinhuoltajilla ei sitten jo ole sitä Suurta Rakkautta ja uutta miestä, jos he ovat niin osaavia näissä asioissa???  Miten minun positiivinen ajatteluni on pilvilinnoissa elämistä, ylitulkintaa ja vaikka mitä kummaa, mutta muiden sallittua ja oikeaa?

Manta menee jopa niin pitkälle kaikessa, että uskoo Maudin ykköstoivepäiväkotiin pääsyn olevan hänen hyvän tuurinsa ansiota! Hänen mielestään minulla on pääni päällä jatkuva sadepilvi ja olen huono-onninen (koska murehdin liikaa enkä aina ajattele positiivisesti), mutta hänen hyvän onnensa ansiosta Maudkin lopulta pääsi samaan ryhmään kuin Pontus. Minun kokemukseni taas on se, että vaikka kuinka pelkäisin pahinta ja olisin negatiivinen, hyviä asioita tapahtuu silti, vaikken yhtään niihin luotakaan. Olisiko elämäni helpompaa, jos olisin kiitollinen kaikesta etukäteen ja siten vain tilaisin hyviä juttuja elämääni, ilman pelkoa?

Alan siis kiittää pysyvästä eläkkeestä, isommasta asunnosta, vaikka suhteesta Oberonin kanssa, kaikesta mitä ikinä haluan, ja sitten vain saan ne, koska olen positiivinen! Vai pönkittävätkö positiiviset ajattelijat omaa oloaan sillä, kun hehkuttavat itsestään selviä asioita tai tuuria ja laskevat ne omaksi ansiokseen, jotta me muut tuntisimme olomme huonommiksi, kun emme "pysty" samaan? Haluavatko he kieltää omat ankeat asiansa koska ovat kateellisia muille, joilla ei niin paljon ongelmia elämässä ole, ja siten haluavat esittää kaiken olevan loistavasti, koska ajattelevat positiivisesti? He haluavat ottaa ansion asioista jotka ovat muille itsestään selviä (esim. uusi puhelin - sehän tuli vain koska oltiin kiitollisia ja positiivisia, muut sen sijaan vain ostavat sen kaupasta... mutta onhan se kadehdittavaa jollakulla on siihen varaa, siksi pitää keksiä tuo homma että maailmankaikkeus lahjoitti sen heille omien uskomusten ansiosta!).

En tiedä, mitä ajatella yhtään mistään, mutta olen taas kerran pikkuisen kypsähtänyt yliampuvaan positiiviseen ajatteluun. Enkä vain pysty ihan uskomaan, että kun olen kiitollinen kaikesta elämässäni, mm. puhtaasta ilmasta jota hengitän, elämäni muuttuu taianomaisesti.... Enkä kykene siihenkään, että järjettömässä ahdistuksessa etsin kiitollisuudenaiheita vaikkapa hyvästä ruuasta tai muusta, että sitten ahdistus ja vaikka rouva P:n jutut unohtuisivat ja tilanteet muuttuisivat, vain siksi että minä olen kiitollinen jostain asiaan liittymättömästä!

Tällä haavaa minulla on asiat erittäin hyvin ja olen kiitollinen kaikesta. Mutta silti minua ahdistaa sikamaisen paljon eikä henki kulje. Mitäköhän siis taas tein väärin...




5 kommenttia:

  1. Mulla kävi ihan sama ajatus mielessä pari päivää sitten, että kun ei ole fyysisiä raskausoireita, niin sitten hajoaa pää. ;D (Puhun itsestäni, luonnollisesti.) Melkoinen ahdistusraskaus täälläkin.

    Kuulostaa siltä, kuin rouva P. voisi omata keskipohjalaista geeniperimää. Niin tutulta kalskahtaa hänen "kasvatusmetodinsa". (Ei saa kehua, ettei ylpisty - parempi ottaa varmuuden vuoksi viimeisetkin luulot pois. Ja tällaisia täällä on kaupunki täynnä, wuhuu. Onneksi ne ei ole minulle sukua, joten sod them.)

    VastaaPoista
  2. Moon Mamma, ei kiva että ahdistaa mutta hyvä kun on kohtalotoveri! :) Kun vielä hormonit heittävät oman sekavan panoksensa keittoon niin ei ihme että hajoaa joskus pää....

    Meillä ei kyllä, luojan kiitos, ole mitään pohjalaista perimää! Jotenkin negatiivisen kautta kommentointi ja ajattelu on varmaan ihan kaikkien suomalaisten ongelma?

    VastaaPoista
  3. kappas vaan, kun minä hetkeksi selkäni käännän, ollaan täällä taas uuden kynnyksellä. pitänee kahlata tarinaa taaksepäin, jotta jotain saisin ajan tasalle.

    uusi raskaus on aina ihanaa, ahdistusraskauskin. ihanaa, pääsen taas luudantekoon!

    mutta kun ei tänä kesänä Lopella ehditty tapaamista järjestää, joudut seuraavaksi matkaamaan Kankaanpäähän asti. tulevaan uuteen puotiini, jossa on tarjolla hyvää mieltä, vähän teetä, kiviä, värejä ja paljon rakkautta. ainakin. pitkäaikaiset unelmat ja suunnitelmat voivat toteutuakin, kun niiden oikea aika on.

    jutellaan vaikka sähköpostitse lisää, facebookissa ei taida olla?

    suuri halaus ja hellä silitys uudelle "lentäjälle"

    VastaaPoista
  4. Jessus! Kylla mun on nyt pakko todeta, etta onpas sulla "ihania" ihmisia ymparillasi! :/ Pidahan lippu korkealla.

    -Touranga Leela

    VastaaPoista
  5. Liskonainen!! <3 Uusi luutailija ottaa silitykset vastaan iloisena. :) Tästä vauvasta tulee vilkkaudesta ja aktiivisuudesta päätellen aikamoinen lentäjä! :D Vauva on ihana asia kyllä - raskaus saisi vaan olla psyykkisesti vähän kevyempi...

    Kauppasi kuulostaa niin hienolta ja ihanalta!! Kyllähän siellä pitää joskus päästä käymään. :)

    Touranga Leela, jostain syystä kerään karuja kommentteja. :D Suurin osa nykyään ympärilläni pyörivistä ihmisistä on kyllä ihania, mutta minulla on norsun muisti noiden karujen lausahduksien kanssa...

    VastaaPoista