perjantai 23. elokuuta 2013

Riippumattomuus ehto romantiikalle - eikä sekään takaa mitään

Väsyttävät kaksi viikkoa takana, joten tulen tässä varmaan toistamaan itseäni. Onneksi Maudin päiväkotiura on alkanut loistavasti! Tarhassa on kivaa, hoitajat ovat päteviä ja ihania, suurin osa lapsista on söpöjä ja kilttejä, Maud otetaan mukaan leikkeihin, hän viihtyy siellä ja syö hyvin. Olen tyytyväinen! Ainoa huoletusasia on Oberonin poika, noin viisivuotias, joka käyttäytyy aika erikoisesti. Hän kulkee tarhassa nyrkit pystyssä, muksii ohimennen kaikkia, lyö kepillä muita pyllyyn, nyrkillä mahaan tms. ja saa usein muut itkemään, ja jos lasten välillä syntyy kiistaa ja tilannetta mennään selvittelemään, niin Oberonin poika se siellä suhmuroi ja on aiheuttanut kriisitilanteen. Seurasin viikon verran koko päivän tilanteita, ja kaikki oli toistuvaa: poika löi ilman syytä, jopa monta kertaa päivässä, ja vaikka hoitajat puuttuivat heti asiaan, sillä ei ollut juuri mitään vaikutusta. Poika löi ilmeettömänä ja yhtä ilmeettömänä pyysi muodon vuoksi anteeksi. Olin vähän ihmeissäni. Välillä se menee maahan makaamaan eikä oikein reagoi mihinkään eikä suostu nousemaan ylös, kaikessa se hangoittelee vastaan ja hakee hirmuisesti huomiota. Ja tätä on kuulemma ollut jo koko viime vuoden, kuulin toiselta äidiltä. Aika ikävää muille perheille, koska tuskin kukaan innoissaan odottaa, milloin heidän lastaan taas muksitaan... Kotipihassa Oberonin poika käyttäytyy ihan samalla tavalla, tönii lippistä pois pienempien päästä, nimittelee muita kakkanaamaksi tai rääksi jne. ja veljensä kanssa ottaa sellaisia otteluita että itkuakin jo tuherretaan. Vanhemmat ovat kotona, jos äiti ylipäätään on kotona, ja ehkä ne eivät jaksa enää tuota ja heittävät lapset pihalle leikkimään tai sitten he pitävät tätä normaalina poikien kehitysvaiheena, koko nahistelumeininkiä.

Minä juoksen vain hoitamassa asioita päivisin ja olen siivoillut kotia vauvaa varten. Yhtäkkiä olisi unelma kolmiostakin toteutunut (!!!), mutta sitten tulikin sellainen käänne, että se asunto vapautuu myöhemmin, ja eihän minulla olisi siihen ollut varaakaan. Vaikka tällä alueella on tämän yhtiön edullisimpia asuntoja, silti Kelan ja sossun tuet eivät tule vastaan vuokrissa. Kolmio saisi maksaa 740-890 euroa, ja eihän tuolla hinnalla tahdo aina saada kaksiotakaan... Pysymme siis tässä pikkupesässä tyytyväisinä, nautimme hyvästä rahatilanteesta ja luovumme osasta huonekaluja, tavaraa ja vain järjestelemme paikkoja uudelleen. Onpahan vähemmän siivottavaa ja poikaset aina lähellä! Eihän ihminen niinkään tilaa tarvitse vaan tavara. Ja nyt voi sitten huoletta ostaa lapsille vaatteita ja kaikkea tarpeellista sekä säästääkin. Vasta myöhemmin voi harkita muuttoa isompaan. Kauheinta olisi olla väsynyt yksinhuoltaja ja vielä köyhä! Köyhyydestä ja rahapaniikista minulla on sen verran kokemusta, etten pysty siihen kaaokseen enää.

Tiina kirjoitti aiheesta, joka minullekin on valitettavan tuttu. Tunteet eivät vain kohtaa, paitsi elokuvissa. Tässä hormonimasennuksessani olen itkenyt silmät päästäni omaa rakkaudetonta kohtaloani, sitä että olen väkisin yrittänyt olla ihmisen kanssa joka tuntui alusta asti väärältä, jonka kanssa ei ollut mitään alkutunnetta, sitä että nyt uuden toukan myötä joutunen olemaan ainakin seuraavat 3 vuotta edelleen yksin, sitä että olen aina syrjästäkatsoja, kun muut ympärillä pariutuvat tai elävät perheidylliään. Olen lisäksi raivokkaan kypsynyt ihmisten kommentteihin siitä, miten nyt vaan pitäisi nostaa häntä pystyyn ja ajatella että masussa kasvaa ihana tyttövauveli, miten ensin pitää oppia olemaan onnellinen yksin ennen kuin voi löytää ketään, miten ensin pitää löytää oma voimansa ja se mitä on tässä elämässä tullut tekemään, miten pitää ensin tulla taloudellisesti ja kaikin tavoin itse toimeen ja olla riippumaton kenestäkään, ennen kuin on valmis parisuhteeseen, miten rakkaus tulee sitten kun ei enää tarvitse ketään eikä odota mitään jne. jne.

Aika vitun iso taakka pienelle uudelle ihmiselle, jos sen pitäisi korvata äitinsä parisuhde-elämä! MUR. Miten vauvasta ja parisuhteettomuudesta voi edes puhua samassa lauseessa, lapsi ja puolisohan ovat kaksi ihan eri asiaa! Miten suru siitä, ettei ole koskaan saanut seurustella molemminpuolisesta tunteesta, olisi ikinä korvattavissa ilolla siitä että saa toisen lapsen? En osaa yhdistää näitä ollenkaan. Ja kuinka kauan pitää olla onnellinen yksin? On minulla niitäkin vaiheita ollut, kuten monella sinkkuystävällänikin - mutta eivät hekään silti ole vieläkään saaneet ketään. Ja ovatko kaikki muut muka niin riippumattomia kenestäkään? Toiset saavat vielä nelikymppisinäkin raha-apua kotoaan ja silti voivat löytää kumppanin, toiset vinkuvat että eivät edes osaa olla yksin ja niinpä heille aina löytyy jostain seukkailukumppani. Vaaditaanko minulta jostain syystä enemmän kuin muilta? Ja kuka vaatii? Ystävät, selvänäkijät, psykologit ja maailmankaikkeus? Niiltähän noita kommentteja tulee (öh, siis maailmankaikkeudelta ei tule kyllä mitään takaisin vaikka sinne kuinka huutelisi!).

Ja miten niin muka ulkonäöllä ei ole merkitystä? Palstat ovat täynnä juttuja siitä miten kauniilla ihmisillä on aina enemmän mahdollisuuksia, ja sanoihan äitikin että Cordelia voi koska tahansa löytää jonkun kun on niin nätti. Mutta jos minä valitan että en saa ketään kun minulla on paksut jalat ja ilman meikkiä olen syvimmän valtameren olmi, ihmiset ärtyvät ja sanovat että sisäinen kauneus on tärkeintä. Mutta miten se voisi edes olla tärkeintä, koska ulkonäkö on se, mitä ensimmäisenä tuntemattomasta näkee ja sen perusteella yleensä arvioidaan lähestytäänkö toista vai ei...

Ja sadanneksi, aina kun tulee torjutuksi, siihen ei koskaan totu (vaikka aina kuvittelen että tähänhän olen jo rutinoitunut), ja minulla kestää KAUAN unohtaa ihastus ja päästä siitä yli. Silloin on ihan turha tulla neuvomaan että etsit nyt vaan uuden kohteen, hankit laastarisuhteen, löydät jonkun toisen. En minä ole nopea, en voi ihastua keneenkään jos joku muu on vielä mielessä, kiinnostun harvoin kenestäkään muutenkaan, laastarisuhteita en ole koskaan tajunnut (ja miten sellaisen edes saisin jos en saa mitään muutakaan???), ja väkisin hakemalla ei nyt ainakaan ketään löydä, ei edes siihen että unohtaisi jonkun toisen! Mutta ehkä nämä neuvot ovat sopivampia niille pinnallisille porskuttajille.

Yksi syy yksinäisyyteen on kuulemma myös astrologinen karttani ja menneet elämäni. Nyt on aika seisoa omilla jaloillaan ja opetella olemaan yksin, kun on edellisissä elämissä aina ollut niin tiiviisti suhteessa, ja astrologisella kartalla on vain vähän ihmissuhdekarmaa jäljellä, ja jos sitä ei ole, ei ole enää potentiaalisia kumppaneitakaan joiden kanssa karma pitäisi käydä loppuun. Tämä ei lohduta minua tippaakaan. En halua tuollaista karttaa, karmaa enkä mitään, haluaisin että osaisin jo seisoa omilla jaloillani, että olisin jo itsenäinen ja riippumaton, ja että minulla olisi tässäkin elämässä mahdollisuus molemminpuoliseen rakkauteen. En halua Maudin siskon niskaan kaataa semmoista taakkaa, että kuules, olen niin onnellinen sinusta etten tarvitse miestä ollenkaan ja keskityn nyt vain sinuun, eli saat luvan korvata minulle parisuhteen! Vauvaa hoivataan ja hoidetaan, miehen kanssa asioita jaetaan...

Sillä tavalla olisi elämä helpompaa, jos vauva täyttäisi ajatukset ja päivät niin, että unohtaisin koko romantiikan, etten ehtisi ajatella mitään näitä asioita enää. Paitsi silloin kun törmään Oberoniin ja hänen perheonneensa. Olen silti jo suurimmaksi osaksi hyväksynyt sen, että he ovat onnellisia yhdessä enkä merkinnyt Oberonille mitään, mutta ajoittain ahdistus palaa. Sekin pitää vain kestää, koska muuten kaikki on niin hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti