torstai 3. lokakuuta 2013

Uskottavuus meni

Tunkekaa se diagnoosinne sinne missä aurinko ei paista. Tämä minun pitäisi tutun mukaan sanoa neuvolassa sekä hoitajalle että lääkärille. Itse en usko rd:een enää ollenkaan. En usko että riskini saada jatkossa diabetes ovat yhtään sen suuremmat kuin muillakaan. Piste.

Eilisen mittaukset tuottivat korkeimmillaan vain 5,8:n yhden kerran, tänään söin jopa mm. banaanin välipalana, ruuan jälkeen ahmaisin kolme siivua pähkinärouhesuklaata eli viitisentoista (?) palaa, arvo oli tunnin päästä 5,7 ja se saisi olla jopa 7,7. Tänään ei ollut edes mittauspäivä, mutta uteliaana halusin tietää kroppani sokerinsietokyvyn. Kapinoiden keitin vielä pullakahvit päälle (ja uskokaa että leivon isoja ja raskaita pullia!), arvo siitä 6,2.

Sulla mitään diabetesta ole, virkkovat kaikki. Paitsi lääkärit ja neuskitädit. Hohhoijaa. Kerran mitattu ylitys ja se siitä. Eivät mammojen kotimittailut virallista tulosta käännä, ja järkeä ei tietenkään voi tässä käyttää, koska ne mittarit nyt eivät vaan erehdy, ikinä, koskaan. Eivätkä ihmisen desimaalit voi sattumalta yhtenä päivänä heittää.

Ja kuulemma vauvat voivat joutua sokeritippaan ilman että mammalla olisi minkäänlaista riskiä tai diabetesta. Jees, alkaa kai olla ihan sama mitä tässä tekee?! Eikä se sokeritippa edes ole mikään pahin juttu, joten turhaan sillä pelotellaan. Jatkan ruokavaliota ja mittailuja, otan tämän painonhallinnan kannalta (menetetty jo 600 grammaa, jee!) ja alan jatkossa käyttää enemmän omia aivojani tuon länsimaisen lääketieteen erehtymättömyyden kanssa. (Eihän se sikainfluenssarokotuskaan suinkaan ollut vaarallinen, ei tietenkään, se oli niin tutkittu!)

Hautaan asti on papereissa merkintä että radi-mamma, se ottaa ihan periaatteesta aivoon, mutta pieni on ihminen viranomaisten edessä. Kyllähän ammattilaiset aina tietävät asiat paremmin kuin ihminen itse.

Oli pakko laittaa viestiä tätsylle terveysasemalle noista arvoista, syömisestä ja ketutuksesta, vaikka eihän se mitään auta. Kai ihmiseen on sisäänrakennettuna puolustautumisen tarve.

MUR.

3 kommenttia:

  1. Mietin näitä asioita ja miten minä taisin heittää aika paljon asioita raskausaikoina "ohi korvien". Kuulin kyllä, että mulla on nestetasapainohäiriö (nestettä kertyi ekassa raskaudessa tuhottomasti - tosin se myös häipyi nopeasti; sektion jälkeen seuraavana aamuna edellisestä aamusta oli paino tippunut - uskokaa tai älkää - 18 kiloa), raskaudenaikainen diabetes (mikä ei vaikuttanut mun syömisiin millään tavalla muutoinkuin lisäsin yhden pähkinäsuklaapatukan yöpöydälle, jonka söin juuri ennen nukkumaanmenoa, että sain aamusokeriarvon kohdilleen) ja sitten raskausmyrkytys näitten päälle. Toisessa raskaudessa nestettä ei kertynyt samalla lailla enää, mutta olin jo oppinut olemaan juomatta liikaa. Ekassa raskaudessa kun kovasti kehoitettiin juomaan, että nestettä poistuisi, mutta eihän mulla sitten käykään niin... Jeps! Joskus oikein hämmästyin, kun joku lääkäri säälivästi selitti, että mulla on tainnut olla kamala olo, kun on niin hankalat raskaudet olleet, mutten minä itse muista asioita kyllä lainkaan niin. Omalla tavallani nautin molemmista. Samaten kun ei ole mitään valittamista kummassakaan synnytystavassa; sektiosta mentiin normaalisynnytykseen, vaikka molemmissa olikin omat "hankaluutensa" käynnistysten suhteen. En voi selittää edes ajan kulumisella näitä tunteita, koska tunsin samoin jo silloin ja hämmästyin aina, kun joku kummasteli, miten rankkaa mulla onkaan ollut. Ei minusta vain. =D

    Vaikka täytyy myöntää, että ilman nykytietämystä terveysasioista ja lääkinnöistä, minua ja lapsia ei kyllä enää olisi täällä maan päällä kuljeskelemassa. Vaikka miettisi 50 vuotta aikaisemmin omassa tilanteessani (esikoisen kanssa) synnyttänyttä äitiä, niin ei olisi jäänyt äiti eikä lapsi henkiin...

    VastaaPoista
  2. Minz, mun mielestä raskaus ei oo mitenkään nautittava olotila. :D Vaikka tässä ei ole edes ollut mitään fyysisiä oireita. Ei vaan ole mulle luonnollista... vain välttämätön paha!

    En minäkään olisi elossa ilman psyykenlääkkeitä, mutta kapinoin sitä vastaan että tuijotetaan enemmän paperia ja tuloksia kuin ihmistä ja sitä mikä toimii ja mitä on menossa. Pitääkö ne samat ohjeet ja saarnat antaa ihan kaikille?! Kun onhan siinä eroa, painaako rd-mamma sata kiloa ja vetää sitä ranskista ja suklaata koko ajan ja arvot on päin mäntyä ja sitten tulee komplikaatioita vai onko mamma lähempänä sitä terveemmin elävää tervettä ihmistä.

    Miksei näissä pilkunviilaamistapauksissa voisi vouhottaa sitten vasta jos ja kun niitä oikeita ongelmia tulee? Eikä se silti tarkoita sitä että desimaaliäidit ryhtyisivät ihan välinpitämättömiksi! Ainahan raskaana olevat yrittävät kuitenkin elää terveellisemmin kuin yleensä. :)

    VastaaPoista
  3. Suomessa taitaa olla tuo vouhottaminen sellaista "työhön kuuluvaa", että jollei vouhota, ei hoida hommiaan kunnolla. Tai sellaiseksi olen ne itse ottanut. Eli antanut rauhassa vouhottaa. ;) Olihan tyttärenkin käyrät sellaiset, että kun pituus huiteli sallitun haitarin ulkopuolella ja paino haitarin alapuolella, niin ehdottivat jotain kasvun pysäyttävää hoitoa. Alle yksivuotiaalle?! Noh, eipä sellaiseen suostuttu, eikä tyttärestä lopultakaan mitään amatsonia tullut. Tosin hoikkahan hän on, edelleen. Se, ettei joku ole "normiston" sisäpuolelle kuuluvainen, ei edelleenkään mielestäni tee ihmisestä sen huonompaa kuin toisestakaan. Miksi meidän pitäisikään kaikkien olla samasta puusta veistettyjä? Eli niinkuin itsekin jo kirjoitit, niin niin kauan kun kaikki on hyvin, eikä ongelmia ole, niin turha niitä on edes enempiä murehtia. Se murehtiminenhan aiheuttaa enemmän haittaa, ainakin jos se lisää stressitasoa, mitä se pakkaa tekemään.

    Kumma kun lääketiedekin tunnustaa sen, ettei ihmiset reagoi edes lääkkeisiin tai hoitoihin samalla tavalla, niin silti kaikkien pitäisi mahtua tiettyihin kaavoihin...

    VastaaPoista