perjantai 15. elokuuta 2014

Elämä on epäreilu

Minä olen katkera ja kateellinen. Vuosi 2014 on ollut rakkauden ja pariutumisen ihmevuosi - kaikille muille paitsi minulle. Yhtäkkiä elän 16 vuoden takaisia tilanteita uudestaan eli jään rannalle ruikuttamaan ja nalliksi kalliolle, kun KAIKKI ystävät löytävät miehet yhtäkkiä. Eivätkä ne ole löytyneet edes mitenkään tavanomaisella tavalla vaan kaksi naapuriromanssia (tässä kohtaa maailmankaikkeus todella pilkkaa minua....) ja yksi opiskeluaikojen tuttu on juossut Artemiksen kiinni erottuaan. Ja siis nämä ystäväni ovat erittäinkin yksinhuoltajia, joillain enemmän vapaata kuin toisilla, mutta flaksi on käynyt ja viuhka viuhunut ilman että asian eteen on tarvinnut itse tehdä yhtään mitään. Onko joku joskus lähestynyt minua niin ettei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään? Kyllä, yksi hampaaton malilainen turvapaikanhakija Turussa lähti seuraamaan minua iltasella ja yksi sössöttävä afrikkalainen istui viereen metroasemalla kun odotin bussia. Jes, jokanaisen unelmia molemmat!

Ei ole merkitystä, polttaako ihminen kuin korsteeni tai juoko sisuskalunsa pilalle joka viikonloppu ja onko ryssinyt raha-asiansa niin että luottotiedoista voi vain haaveilla. Ei, siinä sitä ollaan unelmien nainen! Eikä ole merkitystä silläkään, onko elopaino BMI:n mukaan reippaasti yläkanttiin tai alakanttiin. Kyllä se on se valloittava persoona johon miehet sekoaa. Ilmeisesti minä en ole valloittava persoona. Joskus kauan sitten ajattelin, että minullekin on olemassa Se Ihminen, ja että minä en ainakaan seurustelisi kenenkään kanssa vain siksi ettei ole ketään muutakaan. Jouduin perumaan ajatukseni. Neljääkymmentä ikävuotta lähestyessäni olen oppinut, että Se Ihminen ei välttämättä tule missään vastaan ja kyllä, jottei olisi yksin hautaan asti, pitää tehdä mittavia kompromisseja ja ottaa se, kenelle kelpaa, oli siinä omaa tunnetta mukana taikka ei.

Olen kuullut "lohtuna ja empatiana" sellaista skeidaa kuin että miksen voi iloita muiden puolesta ja miksen ole onnellinen elämän pienistä asioista, mutta alan verrata tätä epätoivoa vuosien lapsettomuuteen. Jos on vaikka 10 vuotta yrittänyt lisääntyä, silloin ei muiden vauvauutiset enää aiheuta muuta kuin vitutusta, itkua ja katkeruutta, ja silloin ei enää lohduta se, että voi keskittyä ihanaan puolisoonsa ihan vaan kahdestaan ja kun on se hyvä työpaikkakin niin elämähän hymyilee! Jos minulta vaaditaan että olisin onnellinen muiden puolesta, voisin minä vaatia että joku voisi olla surullinen minun puolestani. Ja kun menin psykologille valittamaan katkeruudestani ja yksinjäämisestäni, selvisi että hänkin oli kesällä mennyt naimisiin. Universumilla on huumorintajua.....

En mene nettiin enkä mene baariin, ei sinne kaikkien muidenkaan tarvitse mennä. Kyllä niitä urpoja kohtaa muutenkin, ei niitä tarvitse erikseen netistä tai baarista hakea. Helsingin Sanomissa oli hiljan artikkeli, että ulkomaalaisilla miehillä riittää Suomessa vientiä. Joku nainen sanoi, että ulkomaalaiset osaavat lähestyä ja jopa selvinpäin, suomalainen mies seisoo nurkassa hiljaa ja tuijottaa. Niinpä. Minä en odota suomalaisilta enää yhtään mitään, niillä on ilmeisesti eri maku, mutta jos joudun olemaan yksin koko loppuelämäni niin olenkin sitten myrkyllisen katkera ja hapan vanhapiika.



1 kommentti:

  1. heippa sinä äkämystynyt ystävä!

    yksityisiä kuulumisia kaipailen...

    VastaaPoista